Kokenut perhehoitaja kertoo: ”Teen tätä sydämelläni”

Liisa* on toiminut yli kymmenen vuotta perhehoitajana. Tie perhehoitajaksi vaati kiinnostusta ja vuosien kypsyttelyä. Tähän mennessä kymmenkunta lasta ja nuorta ovat olleet sijoitettuna Liisan luokse. Heistä monet ovat aikuistuneet hänen luotaan.

Liisa on työskennellyt sosiaalialalla koko työuransa: vanhainkodissa, päiväkodissa, leikkipuistossa, sijaishuollossa vastaanotto-osastolla, sairaalassa hoitajana ja vanhusten osastolla. Takataskussa ovat sekä lähihoitajan että sosionomin paperit.

Sosionomiopintojen aikana Liisa alkoi miettiä ensimmäistä kertaa vakavasti perhehoitajana toimimista. Ajatus kuitenkin jäi, koska hän ajatteli, ettei perhehoitajaksi voi ryhtyä ilman puolisoa. Opiskeluaikoina hän pohti myös tukiperheeksi ryhtymistä, mutta opiskelu oli rankkaa ja aikaa vievää. Valmistumisen jälkeen Liisalle selvisi, että lapsikylävanhempana voi toimia myös yksin. Asia jäi hautumaan, sillä perhehoitajiksi ryhtyvien PRIDE-valmennuksia ei alkanut heti.

Kun silloinen työ päättyi, Liisa koki, että aika oli kypsä. Hänellä oli oma lapsi, jonka kanssa kävi keskustelun mahdollisuudesta aloittaa työt perhehoitajana – lapsi oli innoissaan ja niin perhehoitajuudesta tuli heidän yhteinen juttunsa. Liisa toimi aluksi SOS-Lapsikylässä sosiaaliohjaajana, jonka jälkeen hän teki neljän kuukauden lapsikylävanhempiharjoittelun ja lomitti lapsikylävanhempia heidän kodeissaan. Kymmenisen vuotta sitten PRIDE-valmennuksen käytyään hän aloitti lapsikylävanhempana samassa neljän sisaruksen kodissa, jossa hän oli tehnyt suurimman osan harjoitteluaankin.

Tuohon aikaan toimittiin vielä vahvasti vanhalla lapsikylämallilla, jossa lapsikylävanhempi muutti lapsikylään asumaan sijoitettujen lasten kanssa. Nykyään osa SOS-Lapsikylän sijaisperheistä asuu SOS-Lapsikyläsäätiön omistamissa tilavissa perheasunnoissa, ja osa omissa kodeissaan, joiden tilat on todettu sopiviksi sijaisperheenä toimimiselle.

Tasapainottelua oman ja sijoitettujen lasten välillä

Liisa muistuttaa, että etukäteen on mahdotonta tietää, kenelle perhehoitajuus sopii. Perhehoitajan on oltava valmis joustamaan omasta ajastaan sekä kestää jatkuvaa epävarmuutta ja keskeneräisyyttä. Rauhallisuus, kärsivällisyys ja pitkä pinna ovat hyödyksi arjen tilanteissa.

Vaikka perhehoitajan työ tuntui alusta lähtien luontevalta, ei alku ollut helppoa. Silloisen lapsikylärakenteen mukaisesti Liisa meni valmiiseen kotiin, jossa asui tiivis sisarusparvi. Samalla, kun hän pyrki sopeutumaan tilanteeseen ja tutustumaan lapsiin ja luomaan luottamusta, hänen oma lapsensa oli yhtä lailla uudessa tilanteessa. Oma lapsi joutui katsomaan vierestä välillä hurjaakin käytöstä ja kapinointia omaa äitiään kohtaan.

–  Oma lapsi jäi alkuaikoina aina viimeiseksi. SOS-Lapsikylän työntekijät muistuttivat minulle jossain vaiheessa, että oma lapsesi on ihan yhtä tärkeä ja aloimme ottaa enemmän kahdenkeskistä aikaa, Liisa sanoo.

Jokaisella SOS-Lapsikylän perhehoitajalla on oma tukityöntekijä, joka on tukena ja auttaa vaikeissa tilanteissa. Liisa on kiitollinen saamastaan tuesta sekä SOS-Lapsikylän tarjoamista perhehoitajien vertaisryhmistä ja säännöllisestä työnohjauksesta.

Liisan lapsi on nyt jo aikuistunut ja on edelleen ystävä useiden sijoitettujen lasten kanssa. Liisa on puhunut hänen kanssaan paljon lapsuusajasta.

–  Vaikka olemme molemmat saaneet tästä paljon, on se myös jättänyt jälkeensä kokemuksia epäoikeudenmukaisuudesta ja monenlaisesta tasapainoilusta sijoitettujen lasten sekä oman äidin välillä. Kaikesta huolimatta hänkin opiskelee tällä hetkellä sosionomiksi, Liisa kertoo.

SOS-Lapsikylässä huomioidaan sijaisperheen kaikki perheenjäsenet yhä paremmin. Siksi kehitämme parhaillaan mallia sijaissisarusten parempaan huomioimiseen ja tukemiseen muuttuvassa perhetilanteessa.

Nuorten pahoinvointi lisääntynyt

Suurin osa Liisan luokse sijoitetuista lapsista on ollut nuoria.

– Olen sen ikäinen, että tunnistan omat voimavarani. Olen itse toivonut nuoria mieluummin kuin pieniä lapsia.

Yleensä nuoret ovat tulleet Liisan luokse pitkäaikaiseen sijoitukseen. Monet ovat olleet hänen luonaan täysi-ikäiseksi asti ja muuttaneet sitten omilleen. Kun nuori itsenäistyy, Liisa on usein mukana uuden, oman kodin rakentamisessa. Silloin nuoren muuttaminen pois on hyvin luonnollista, vaikkakin haikeaa. Toisinaan tilanteet menevät toisin ja sijoitus keskeytyy – joskus hyvinkin nopeasti. Niitä tilanteita Liisa pitää raskaina. Nuorten pahoinvointi näkyy aiempaa selvemmin ja Liisa on itse joutunut näkemään, miten nuorten voi olla mahdotonta saada oikeanlaista apua tarpeeksi ajoissa.

–  Viime vuosina luokseni on tullut nuoria, jotka ovat olleet sijoituksessa vain hyvin lyhyen aikaa, koska on todettu, ettei nuori ole perhehoitokuntoinen. Se on surullista.

”Teen tätä sydämelläni”

Perhehoitajana toimiessaan Liisa kokee toisinaan riittämättömyyttä. Hän asuu SOS-Lapsikylän asunnossa, ja useita perhehoitajia asuu samassa rapussa. Hän on tästä mallista iloinen, sillä ainoana aikuisena perhehoitajana toimiessaan hän on toisinaan tarvinnut tukea hankalissa tilanteissa.

Liisa on hyvissä väleissä monien luokseen sijoitettujen nuorten kanssa edelleen. Nuoret kertovat hänelle edelleen ilojaan ja murheitaan sekä kokoontuvat Liisan luokse esimerkiksi juhlien merkeissä. Välillä nuoret poikkeavat muulloinkin ja jäävät yöksikin. Nuorista on tullut hänelle läheisiä, ja heillä kaikilla on paikka hänen sydämessään.

–  Meillä on jouluisin katettuna kaksi isoa pöytää, joiden ääreen kaikki halukkaat mahtuvat. Saman pöydän ääressä me sitten yhdessä muistelemme asioita jo itsenäistyneiden nuorien kanssa – nauramme ja itkemme yhdessä.

Liisa sanoo, että epävarmuutta pitää osata sietää ja työhön pitää pystyä sitoutumaan. Hän ei miellä perhehoitajuutta niinkään työnä, vaan elämäntapana, sillä läsnä pitää olla 24/7. Vapaata perhehoitajille kertyy kaksi päivää kuussa, jolloin kotiin tulee sijainen tai lapset menevät toiseen sijaisperheeseen.

–  Tämä ei ole helppo pesti, mutta tämä on minun elämääni. Minä teen tätä sydämelläni.  

Parhaimmillaan perhehoitajana toimiminen on elämistä arjessa kaikkine iloineen ja onnistumisineen sekä murheineen ja vastoinkäymisineen perheenä, johon kuuluu eri ikäisiä lapsia ja nuoria. Onnistumisen hetkiä ovat ne, kun Liisa huomaa nuoren ymmärtävän, että tuo aikuinen oikeasti välittää ja haluaa minun parastani.

– Palkitsevinta on, kun nuori alkaa ensimmäisiä kertoja sanomaan vastaan, huutamaan ja näyttämään oikeita tunteitaan. Silloin tiedän, että olen saanut nuoreen yhteyden, ja hän alkaa luottaa minuun.

* Nimi muutettu sijoitettujen lasten yksityisyyden turvaamiseksi.